Näin sen koin

Joskus aikanaan meillä kaupunkilehdessä kirjoitettiin kommenttijuttuja, joiden vinjettinä oli ”Näin sen koin”. Se oli lyhyt ja ytimekäs vinjetti. Se tuli mieleeni, kun mieleeni tuli taannoinen matkani Esseniin. Mistä tahansa asiasta tietysti saa kirjoitettua mitä tahansa. Reissun teemana oli mielessäni ”kulttuurien kohtaaminen”. Enkä tarkoita sitä, että kohtasin suomalaisena keskieurooppalaisen kulttuurin. Kohtasin tällaisena melko huolettomana matkustajana toisen, melko huolellisen matkustajan.

Ystäväni Juha, johonka tutustuin 8 vuotta sitten Strasburgissa, pyysi minua keväällä Essenin lautapelimessuille. Hän sanoi myöhemmin pyynnön olleen huumoripainotteinen. Lupasin kuitenkin lähteä, jos saan rahoituksen kuntoon. Sain. Ostimme keväällä liput ja syksyllä lensimme Esseniin.

Hyvin pian kävi ilmi, että Juha on erilainen matkustaja kuin minä. Moni asia olisi jäänyt etukäteen hoitamatta, ellei niistä olisi joku pitänyt etukäteen huolta. Mitähän lie ajatteli Juha, kun kotimatkalla, jo hotellilta poistuessamme, sain puhelinsoiton että onko passini tallella. Ei ollut, kävin hakemassa sen hotellilta. Eipä sillä, etteikö ilman passiakin olisi Saksasta kotiin päässyt. Mutta oli se kiva hakea itselle, oma ruljanssinsa siinä olisi ollut jos sitä olis joutunut lähettelemään halki mantereen.

Ostimme messuliput ja metroliput etukäteen. Menin lähtöä edeltäväksi illaksi serkkuni Elinan perheeseen yöksi. Teineillä oli illalla asiaa, mutta rauhoituimme lopulta kaikki. Nukuin siis poikien lattialla, pyyntöni mukaan. Heräsin kolmelta. Lähdin kävelemään bussille varttia ennen bussin lähtöä. Ehdin hyvin. 3.40 olimme liikkeellä, 5.40 Helsinki-Vantaalla. Matkalla kuuntelin Areenasta ohjelmasarjaa, joka kertoi henkimaailmaan uskovista tavallisista suomalaisista. Meno oli kovin arkista siinä sarjassa.

Menin asemalle ja pääsin turvatarkastukseen. Unohdin, että minulla oli 1,5 litraa inkiväärijuomaa käsiveskassa. Ruumalaukkua ei ollut lainkaan. Join ilmeettömän virkailijattaren silmien alla reilun litran väkevää juomaa. Loput ojensin hänelle. Kaikkea siinäkin joutuu turvatarkastaja katselemaan, erilaisia pullontyhjennyksiä. Kassi meni läpi. Toisella puolen etsin oikean portin ja istuin alas. kiertoliikautin selkärankani lattialla molempiin suuntiin. Se on viihdyttävän näköistä. Kuoroharjoituksissa tehdessäni lattiajumppaliikkeitä (lantio otsanseudulle ja polvet lattiaan) tyttäreni Hulda tuli työntämään minua kumoon, ettei tuollaista saa ihmisten nähden. Mistä ne viisivuotiaat tuommoistakin oppivat.

Otin nuotin esiin ja lauloin mielessäni Bachin kantaattia Singet dem Herrn ein neues Lied. Matkan takia missasin harjoitukset, joissa tuo nuotti jaettiin. Lupasin opetella kaksi motettia ulkoa. Komm, Jesu, Komm -motetin olin jo opetellut aiemmin. Singetiä hinkkasin tahti kerrallaan. Se oli mukavaa, siihen oli ihana uppoutua siinä kun oli paljon aikaa ja vähän muuta tekemistä.

Kohta Juha tuli. Hänellä oli violetti laukku, upouusi. Halvempi kuulemma oli, koska oli kuulemma rumempikin kuin musta. Hieno oli minusta. Menimme kahville, kun Juha ei ollut syönyt mitään. Minä olin syönyt Elinan tekemää rieskaa matkalla. Ilman voita, kuin Hobitit lembasia, vai mitä se haltialeipä oli, ajattelin. Kahvilasta tilasin kahvin ja keksin. Juha otti minulle keksin myös, jotta sai lounassetelin arvon täyteen. Kiitin häntä. Omat kahvini ja keksini maksoivat minulle 4,50.

Söimme. Menimme odottamaan lentokonetta. Minusta on aina mukava nousta koneella ilmaan, vaikken ihan määrättömiä määriä olekaan noussut. Koneessa Juha tilasi syötävää ja juotavaa. Minä söin hänen juustolihakeksiannoksensa lihanjämät. Juha yllättyi. Ennen kuin nousimme ilmaan, olimme jo tavanneet muitakin lautapelimessuille menijöitä. Matkalla keskustelimme heidän kanssaan. Päätimme, että menemme samalla junalla Dusseldorfista Esseniin Hessun ja Kimmon kanssa. Oli mukava tavata ystävällisiä suomalaisia. Lentoasemalla tapasimme vielä puolentusinaa muutakin suomalaista. Hekin olivat ystävällisiä. Hassua, että saattoi olla, jos oikein kuulin esittelyn, heidän joukossaan mies, josta Elina oli minulle edellisiltana kertonut, että hän on erään sukulaisemme puolison biologinen veli, joka asia siis oli vasta aikuisiällä paljastunut tälle mainitulle puolisolle. Minä muuten en usko sattumiin, en tsägään.

Juna vei meidät Esseniin (11,8€). Asemalta ostimme kartan, molemmille oman, 2,20 kappale. Että jos eksymme tai jos tiemme erkanevat, niin molemmilla on kartat.

Menimme Essenin Hbf:ltä hotellille. Se oli helppoa. Hotellille saimme tavaramme talteen. Kävimme kaupungilla ja löysimme Unperfekthausen, jossa Kimmo ja Hessu kertoivat olevan lämppärit, etkot. Päivän kestävä tapahtuma, jonne Essenin messunäytteilleasettajat illalla tuovat pelejään pelattavaksi. Ostimme kalliin kokopäiväbuffetlipun (29€)tuonne taiteilijakolhoositaloon, nelikerroksiseen sokkeloiseen hassuun rakennukseen, jossa arkisin työskenteli erilaisia taiteilijoita tosiaan. Tuolloin illalla pöydät sitten täyttyivät erilaisista peliporukoista. Pelattavia pelejä oli jonkin verran, mutta kuulemma aikaisempina vuosina tapahtumassa oli ollut paljon enemmän sisältöä. En kritisoi. Minä söin mahan täyteen ja olin siellä lähes tappiin saakka, yli kymmeneen. Juha poistui jo aikaisemmin. Pelasimme yhdessä yhtä peliä, jonka voitin ylivoimaisesti. Sen nimi oli Potion Explosion. Pelin suunnittelija neuvoi meille säännöt. Juha osti tuon pelin myöhemmin messuilta.

Menin seuraavaan peliin yksin. Se oli hyvä peli (Evolution). Sen sääntöjä selitti nainen, jonka verensokeri oli joko liian korkealla tai liian matalalla. Ehkä liian matalalla. Tai sitten se vain oli heilahdellut. Tai saattoi se olla jotain kilpirauhaseen liittyvää myös. Minä en ymmärtänyt sääntöjä ihan hirveän hyvin. Voitin silti tuon naisen, ja menestyin pistekilpailussa ihan kohtalaisesti. Nainen oli pelivalmistajan palkkaama lähettiläs. Näin hänet myöhemmin messuosastolla.

Vielä liityin kolmanteen peliin, Kickstarter-rahoitettuun Unfair-huvipuistopeliin. Se oli hauska ja voitin sen ihan murskaavasti. Muut (saksalaiset ja kyproslaiset) saivat pisteitä 40 nurkille, minä sain 115. Olin ihan viileenä. Sääntöjä selitti ystävällinen amerikkalaisen oloinen mies.

Söin mahani täyteen buffetruokaa. Siellä oli pinaattia, täytin sillä mahaani lopulta, kun siitä ei tullut paha olo vaikka söi paljon. Join limsaa automaateista. Panin sekaan puolet happovettä.

Menin hotellille. Juha oli omassa huoneessaan jo unessa. Luin nuotteja iltalukemiseksi ja nukahdin ennen puoltayötä.

Aamulla söin aamupalaa yksin. Juha oli jo syönyt omansa heti kuudelta, epäsäännöllinen rytmi oli heti mennyt hänellä veriin. Saimme Kimmolta ohjeen mennä messuaamuna pykälän pohjoisempaan metroasemaan, jotta välttyy keskusaseman ruuhkilta. Vältyimme. Olimme kymmenen jälkeen messuilla ja pääsimme Juhan valmiiksi ostamilla lipuilla suoraan sisään. Messu oli valtava tapahtuma. Monta suurta hallia täynnä ständejä ja jokaisella hyviä uusia pelejä, paljon. Sitä ei voi selittää, sinne pitää vain mennä. Ajattelin, että poikani Petja tykkäisi olla täällä. Hän ymmärtäisi sääntöjä ja innostuisi varmasti uusista peleistä, joita hän näkisi. Ehkä vien hänet joskus messuille.

Kiersimme aluetta ja tutkailimme. Emme menneet aluksi pöytiin. Syötyämme snäkärit (6€) jatkoimme tutkailua ja minulla oli herännyt halu pelata muutamaa peliä. Istuin Papa Paolo -nimisen pelin valmistajan pöytään. Sääntökirjan suunnittelija esittäytyi ja kertoi minulle säännöt. Kohta sain seuraa korealaisesta miehestä ja jostakin hollantilaisesta. Meille selitettiin säännöt uudestaan. Pelasimme ensimmäisen vaiheen, kunnes hollantilainen sanoi, että peli alkoi selvetä ja kiitti kokemuksesta, oli kuulemma hienoa pelata juuri meidän kanssa. Korealainen ei ihan ymmärtänyt, miksi peli jätettiin kesken juuri kun hänellä oli alkanut homma sujua. Mutta vuoroaan odottaneet miehet, neljä kappaletta, eivät kiinnittäneet meihin muuta huomiota kuin sen verran, että ottivat meiltä vapautuneet paikat haltuun. Menin seuraavaan pöytään, saman valmistajan Vanuatu-nimistä peliä pelaamaan. Siinä oli kaksi belgialaismiestä. Olivat minua vanhempia, ja alussa vähän vähäsanaisia, mutta paljastuivat oikein ystävällisiksi ja mutkattomiksi tyypeiksi. Välkympiä olivat kuin minä, ja oppivat säännöt nopeammin ja siksi voittivat. Tai ainakin siksi. Ehkä muidenkin syiden takia. Nyt osaan pelata myös Vanuatua. Kesken Vanuatun Juha lähti hotellille. Minä sanoin, ettei kunto lopu vielä, ja olinkin tappiin saakka. Pelasin vielä jotain kolmattakin peliä siellä, mikäköhän sen nimi oli. Ehkä neljättäkin. Joka ständillä oli erilaisia pelejä ja suurilla ständeillä lukuisia ihmisiä neuvomassa sääntöjä. Pelasin mm. Funkenschlag-pelin valmistajan ständillä Fucicato-korttipeliä. En pitänyt pelistä, kun en oikein hoksannut sen pointtia. Pelissä oli vain numerokortteja ja niitä läiskittiin pöytään.

Illalla käväsin haukkaamassa happea. Kävelin läheiselle huoltoasemalle ja ostin kuudella eurolla hiilihapotettua omenamehua, kaksi pitsasiipaletta (kuivia ja hyvin säilyviä) sekä hapankirsikkahillolla sisustetun yliyönnukkumisuhanalla olevan viineritaskun (6€). Söin toisen pitsan ja säästin toisen. Join osan mehusta. Kävelin takaisin messuille ja tallasin vielä ympäriinsä. Päätin, mitä peliä haluaisin huomenna kokeilla. Ostin aleosastolta kolme neljä sattumanvaraista peliä (12,5€)

Lähdin hotellille seitsemältä, kun messupäivä päättyi. Juha oli jo asettunut huoneeseensa. Minä luin nuottia, kirjoittelin viestejä suomeen ja lähdin lopulta hakemaan kuppia kahvia. Otin hapankirsikkaviineritaskuni taskuun. Matkalla kaksi viehättävää naista neuvoi minulle, mistä saan kahvia. He olivat vähän vakavan oloisia puhuessaan. Yritin olla ystävällinen. Huoltoasemalta hain ison kupin (2,3€) ja kävelin hotellille. Taisin jo matkalla haukkailla taskuani. Huoneessa oli kiva olla kun sai olla rauhassa. Nukahdin puoliltaöin.

Heräsin aamiaiselle. Juha ei ollut ehtinyt lopetella omaansa. Hänellä oli kasuaalimpi asu, mm. huppari. Juha on herrasmies ja pukeutuu siististi. Menimme messuille taas. Metroasema oli tällä kertaa täynnä ja sisään oli vaikea päästä. Metro oli myöhässä. Matkalla minulla oli hyvin ahdas olla. Olin iloinen kun matka päättyi Essenin messukeskukseen. Päätimme, että pelaamme jotain peliä. Kokeilimme Key to the City -lautapeliä. Se oli hyvä. Pääsimme parin vaiheen verran etenemään. Sitten seuralaisemme vetäytyivät. Juha päätti ostaa pelin. Jatkoimme kierrosta ja liityimme tanskalaiseen sotapeliin, jota pelattiin korteilla ja satunnaisilla leluilla. Niillä ammuttiin toisia leluja, jos kortit vain sallivat. Peli ei sytyttänyt, vaikka sääntöjenselittäjä oli aidosti innostuneen oloinen. Tämän jälkeen kuljeskelimme taas ja liityin toiseen peliin (Armageddon). Sitä pelatessani Juha jatkoi kiertelyä. Lopulta hän tuli ilmoittamaan, että lähtee hotellille. Väkeä oli aika paljon, ja monen tunnin seikkailu siellä uuvutti varmasti monet. Minä olin seuralaiseni sanoja lainatakseni siellä väentungoksessa ”kuin hai vedessä”. Kaiketi sitten niin.

Olin perjantaina kuuteen saakka messuilla. Pelasin vielä Five Tribes -peliä Linköpingistä kotoisin olevan söpön pariskunnan kanssa. Sanoin heille, että yövyin siellä viime kesänä. He ilahtuivat. Minä hävisin tuon pelin, jos oikein muistan. Peli oli hyvä ja ihan herkullisen näköinen, kuten Days of Wonder -lautapelikustantajan pelit yleensä ovat. Lähtiessäni ostin joiltain serbokroaateilta kierrepullatangon (4€). Ihan lopuksi vielä tarttui yksi oikea lautapeli, Die Palästen von Carrara, mukaan (15€) joltain ryysistarjousosastolta.

Illalla tapasimme Hotellilla Juhan kanssa. Hän oli syönyt jossain jotain. Mietimme, mitä tehdä, ja totesimme, että pelaamme pelejä. Panin aulaan lapun, että jos joku haluaa pelata pelejä, voi tulla perähuoneeseen tai soittaa mulle. Kukaan ei soittanut, mutta yks jos toinenkin tuli kurkkimaan ja tuli lopulta paikalle omien peliensä kanssa. Lopulta meitä oli 16 pelaajaa.

Tästä voisi kirjoittaa vaikka kuinka pitkästi. En viitti. Meidän kanssa pelaamaan tuli sveitsiläinen pariskunta. Nainen oli kuin aurinko, kerta kaikkiaan. Ja miehensä sellainen mörökölli, että alta pois. Sitten tuli söpö venäläinen nuoripari, Berliinistä. Ja ranskalaiset tulivat myös. Olivat melko hiljaisia. Ja kaksi hollantilaista poikaa pelasivat siellä. Ja sitten oli ruotsalaisten kloppien porukka. Pelasivat meidän suomalaisten julkaisemaa peliä Flamme Rouge.

Illalla sveitsiläinen tilasi pitsaa. Minä liityin tilaukseen (7,5€). Koko muu huonekunta oli kateellinen, kun ruoka-annoksemme saapui. Elimäen tarkoitus -nimisessä kirjassa ruoka-annoskateus on nimeltään Mäenala. Se liittynee kuitenkin ravintolassa koettuun kateuteen, jossa kadehtijallakin on sentään jotain. Siellä oli osa ihan ilman mitään. Toki siitä sitten tarjottiin muillekin, että ota slaissi. Joku ottikin.

Sveitsiläiset esittelivät pelin nimeltä 4 gods. Se oli omituinen peli. Lautapelialan ammattilainen luonnehti myöhemmin peliä minulle P***aksi. Minä en ymmärtänyt pelin sääntöjä, mutta voitin silti. Aikamoista sählinkiä se oli.

Pelasimme possupeliä. Vein sen pelin kotiin tuliaiseksi. Siinä oli hauskat kuvat ja olin iloinen, kun tyttärenikin tykkäsi pelata sitä. On ihanaa nähdä kun lapsi keskittyy ja nauttii lautapelistä. Possupelin nimi on Charly. Sitä on myyty suomenkielisenäkin.

 

Illalla hoipuin huoneeseeni. Juha ehti taas hyvissä ajoin ennen minua. Siivosin keittiötä ennen kuin lähdin. Siivottuani  omat sotkuni huikkasin muille, että katsokaa että jää siistiksi, kun kerran lupasin. Ja joku ruotsinmurteinen ilmoitti, että selvä, hän tulee sitten ilmoittamaan kun he ovat lähdössä niin voin tulla siivoamaan. Ja sit me naurettiin.

Lautapelaajat ovat muuten sangen kollegiaalista väkeä noin keskimäärin. Kaikki saavat tulla ja olla ja mennä. Koskaan ei kellekään vinoilla, mitä nyt vähän vinoilin sille sveitsiläiselle. Mutta hän olikin niin mörökölli.

Aamulla heräsimme, Juha aikaisemmin, minä myöhemmin. Taas samat epäterveelliset eväät. Ei edes pekonia eikä nakkia. Salaattia oli juustojen alla koristeena, revin niitä sieltä leipäni päälle. Kahvikannut siellä oli kivat, samoin teekannut. Ja olihan siellä hunajaa tietysti. ja siemeniä.

Lähdimme hotellilta ennen yhtätoista. Joku oli soittanut mulle saksalaisesta numerosta. En päässyt vastaamaan. En jaksanut soittaa takaisin, ajattelin, että joku lautapelailija pyytää treffeille. Rautatieasemalla odottelimme jo junaa lentoasemalle, kun päähäni pälähti, että ehkä passi. Ja katsoin puhelinta, ja mietin, että soitanpa takaisin. Soitin. Meni hotellin puhelinvastaajaan. Ja kohta soittivat takaisin. Että tule hakemaan se passi. Tein työtä käskettyä. Sähköpostissani odotti myöhemmin viesti, joka oli otsikoitu ”Your forgotten passport” instead of ”Your forgotten password” niinkuin yleensä niissä automaattiviesteissä lukee, joita sähköluukkuuni kolahtaa tämän tästäkin. Sitä viestiä lukiessani olin jo siis saanut passini takaisin. Ja turhaan sitä kanniskelin, ei ketään kiinnostanut, oliko minulla passi vai ei. Ensi kerralla en ota passia mukaan, kun menen Saksaan. Muuten Saksa on ihan hyvä maa.

Juha halusi hyvissä ajoin lentoasemalle. Meillä ei ollut ihan selvää, miten sinne mennään. Minä ostin liput. Ilman ennakkovaroitusta alitajuntani valitsi puhekieleksi saksan, kun menin ostamaan lippuja. Sain ehkä neljä sanaa ulos. Viides olisi ollut lentoasema (Flüghafen) mutta sitä ei tullut. Virkailijatar katseli vähän halveksuen ja odotti, että saan asiani sanottua. Taisin vaihtaa kieltä. Menimme laiturille lippujemme (11,80) kanssa odottamaan.

Matkaseuralaistani jännitti, pääseekö hänen matkalaukkunsa käsimatkatavarana, vai painaako se liikaa. Lisäksi hän harmitteli, ettei ostanut enempää pelejä. Hänellä oli mahdollisuus ruumalaukkuunkin. Harmi löi päälle tosin vasta kotimaassa. Itse en harmitellut mitään. Jos lähden matkalle joskus uudestaan, teen silti muutaman asian toisin. Sittenpä näette, minkä, jos tulette katsomaan.

Minä pääsin turvatarkastuksesta läpi, vaikka taskuni pengottiinkin. Ne oli täynnä karamellipapereita, joita olin haalinut hotellin vastaanottoaulasta aina First impression managerin silmän välttäessä. Hedelmätoffeeta neljässä eri värissä. Ostosaluella ostin suklaata tuliaiseksi (12€). Tilasin myös yöpaikan aiemmin mainitun serkkuni miehen pikkuserkun luota Turusta. Bussin oli määrä lähteä Helsinki-Vantaalta kymmenen yli yksitoista illalla. Sain paikan.

Venytin selkärankaani verovapaalla ostosalueella. Yritin mennä nurkan taakse, jottei Juha näkisi. Ei siksi, että olisin hävennyt, vaan siksi, ettei hänen olisi tarvinut hävetä. Istuimme jonkun appelsiinibaarin oransseilla sohvatuoleilla. Ehdotin, että pelaisimme Key to the Cityä, jonka Juha oli ostanut messuilta ja jonka hän menestyksekkäästi oli kuljettanut turvatarkastuksen läpi käsiveskassaan. Ehdotus ei ottanut ilmaa siipiensä alle.

Päädyimme koneeseen. Sitä ennen hain vielä suklaapatukan (2€). Piti ottaa huomioon, että nyt taas suomea ymmärrettiin ympärillämme. Lentokone oli hyvin tyhjä. Ehkä siksikin lentoemännillä oli aikaa jutella. Heitä oli neljä, ja kolmen kanssa vaihdoimme ajatuksia. Kahden kanssa enemmän, ja näistä toinen oli hyvin puhelias.

Pelasimme yhtä messuilta ostamaani peliä (Inka) lentokoneessa. Emännät olivat siitä kiinnostuneita. Tai meistä. He kuulivat, että minäkin olen omalta pieneltä osaltani vaikuttamassa vuoden pelin valintaan. Sillä sai selvästi pisteitä. Ajattelin ilahduttaa yhtä emännistä, sitä, joka kertoi omien teiniensä pelaavan hyvin paljon lautaa. Ojensin pelaamamme pelin hänelle. Hän oli onnesta ymmyrkäisenä, eikä meinannut uskoa. Lopulta hän otti lahjan vastaan ja aikoi viedä sen lapsilleen.

Kone oli laskeutumassa jo, kun hän tuli luoksemme kahden samppanjapullon kanssa. Kiittelimme, ja kohteliaasti kieltäydyin. En tiedä, olisiko pitänyt. Jos vain olisin pannut pullon reppuun. Hän ihmetteli, mutta toi sitten kokakolan minulle. Sen otin vastaan!

Lopulta olin ihan maissa. Juha lähti kotiin nukkumaan. Minun onnibussini lähtöön oli tunti. Sain peräpenkin ja nukuin koko matkan. Yhdeltä olin Turussa. Kävelin kävelykadun läpi. Vastaan käveli humalaisia ihmisiä, sekä yksinäisiä että seuraa löytäneitä. Touhu näytti epäaidolta, vaikka oli varmasti aitoa. Ihmiset olivat sitä mitä olivat.

Menin Jollen ja Sinin luokse yöksi. Avain oli jätetty minua varten maton alle ja lattialle oli pedattu peti. Aamulla Jolle keitti minulle hitaasti teetä ja Sini puuroa normaalivauhdilla. Otin jollen fiksin lainaan ja ajoin kotiin. Sormia paleli vaikka sain Varustelekasta ostetut hanskat. Harmitti, että sormet palelevat, ja varsinkin varpaat. Toivoisin, että saan sormieni veren joskus vielä kiertämään, ja varpaitteni. Mutta kotona oltuani oli tosi iloinen mieli kuitenkin, ja otin kaverini yksivaihteisesta kuvan, ja jaoin sen nettiin. Että tällä sitä ajettiin Turusta Paraisille. Matkalla muuten kävin Kaarinan s-marketissa. Jännitin siellä ollessani, että näinköhän pysyy lukoton pyörä tallessa. Otin kuitenkin kaakaon, koska sen saa siellä aina ilmaiseksi. Kippasin maitoa jäähdykkeeksi. Maitopurkin (1,19€), jonka jouduin ostamaan ilmaiskaakaon jäähdykkeeksi, survoin pyörän takarenkaan päällä olevaan rautarakoon. Se oli hienon näköinen ja pysyi paikoillaan kotipihaan saakka.

S.

 

Hamelnin pillipiipari

Russell Brand on kirjoittanut uusiksi vanhan sadun Hamelnin pillipiipari. Kävin tänään Kristiinan kanssa kirjastossa, ja löysin tämän hyllystä. Otin mukaan. Kävelimme kotiin koiran kanssa ilman kassia. Enempää kirjoja en olisi saanut mukaan. Matkalla vaimo luki minulle Peppi ja Sokrates -nimistä kirjaa, rekonstruktiota tai konstruktiota. Sekin oli hyvä.

Tästä Pillipiiparista kerron kuitenkin nyt. Chris Riddell on kuvittanut kirjan. Teksti on huimaa ja aidosti rikastuttavaa. Taisin itsekin oppia yhden sanan sieltä. En kehtaa sanoa sitä tässä, koska ajattelette kuitenkin, että hö, eikö tuo tuota tiennyt. Kaikki opimme asiat, jotka opimme, joskus, ja siihen on tyytyminen. Ehken oikeasti häpeä. Eilen radiossa toimittaja ei tiennyt, mikä on konkelo. Sen studiokaveri kuitenkin kertoi, mistä on kyse. Politiikkaradiossa on aina se vakiovieras. Naureskelee minusta liikaa, muuten. Joku tolkku nauramisellakin.

Solomon Volkovin kirjoittamassa kiistellyssä Sostakovits-elämäkerrassa on kohta, jossa muistaakseni Glazunov kävelee ohi nuoren Sostakovitsin joka oli soittamassa nelikätisesti Brahmsin toista sinfoniaa pianolla. Hän kysyy pianisteilta, onko teos heille ennestään tuttu. Vastaus oli rehellinen ja kielteinen. Glazunov jatkaa matkaa ja huokaa mennessään, että voi, teillä on vielä paljon hienoa musiikkia tutustuttavana. Olen joskus muistellut tätä kohtaa tuosta kirjasta. Saatan muistaa sen väärinkin, ei sillä ole väliä. Joku kohta jostain kirjasta on minut yhtä kaikki saanut ajattelemaan, ja muistamaan. Jotain. Ja muistan ja ajattelen, että Glazunov suhtautui musiikkiin tutustumiseen kuin nuorena rakastumiseen; tunteeseen jota ei enää aikuisiällä välttämättä sellaisenaan tavoita. Että uuden musiikin tai kirjan kuunteleminen tai lukeminen tai soittaminen, haltuunotto on jotain hienoa, joka säväyttää erityisesti silloin, siinä hetkessä, eikä enää tuota myöhemmin samanlaisia väpinöitä. Sanoinhan riittävän epäselvästi.

Pillipiiparia suosittelen luettavaksi. Minä luin sen lapsille tänä iltana. Keskimmäinen nukahti ihan lopussa. Väsyneenä kuunteli juonenkuljetuksen loppuun. Alhaalle päästyäni vaimoni sanoi, että sinä luit sitä kirjaa varmaan kaksi tuntia. Siinä tulee kaikenlaista vastaan. Teksti haastaa kenet hyvänsä. Suolikaasun sävyttämä kerronta on samaan aikaan älyllistä ja roisia. Kuvia luotaessa ei ole säästelty. Ei mitään. Kaikki ampuu yli. Lukijaa valistetaan jos jostakin asiasta. Seksistinen Repa tai mikä olikaan kommentoi kirjan tapahtumia. Lukijalle kerrotaan, mitä seksistinen tarkoittaa.

Kirjassa on 128 sivua ja sen on kustantanut Jalava. Suomentaja on Tuomas Nevanlinna.

S.

Bussin matkustajat

”Aloitetaan matka joustavuuden säätelyyn sananmukaisesti hyppäämällä bussin kyytiin. Kuvittele itsesi bussin kuljettajaksi. Ajat bussia, joka on nimeltään Minun Elämäni. Ohjaat bussia pitkin sitä reittiä, jonka tiedät vievän oikeaan suuntaan. Se suunta on arvojesi suunta. Bussin valotaulussa saattaa lukea vaikka ”Välittäminen muista”, ”Luova ja monipuolinen työ” tai mitä sitten pidätkin tärkeänä. Ne ovat bussin suunta, jonka olet syöttänyt GPS-laitteeseen. Haluat pysyä oikeassa suunnassa, vaikka tiet ovatkin sinulle välillä outoja.

Matkalla bussin kyytiin tulee matkustajia. Ne ovat omia ajatuksiasi: ”Teitkö oikein”, ”Et selviä siitä”, ”Sinusta ei ole mihinkään”. Kyydissä on myös omia tunteitasi; äänekkäitä ja pelottavan oloisia matkustajia kuten epävarmuus, riittämättömyys, kiukku, turhautuminen, stressi ja pelko. Yhdessä matkustajasi pitävät välillä melkoista meteliä bussissa. Ne vaativat sinua muuttamaan suuntaa. Ne herjaavat sinua, moittivat ja kritisoivat. Ne yrittävät saada vallan bussissa ja ottaa ohjat käsiinsä.

Mitä sinä kuskina voit tehdä? Huomaat, että alat väitellä matkustajien kanssa ja haluat osoittaa, että ne ovat väärässä. ”Olen ihan hyvä työntekijä” tai ”Toimin ihan oikein ja osaan kyllä hommani!”, huudat kriitikkomatkustajalle. Huomiosi kääntyy pois tiestä kohti matkustajia. Siinä piilee riski, että kadotat suunnan, johon olet menossa. Eteenpäin ajaminen vaikeutuu. Voit joutua sivutielle, joka viekin sinua poispäin siitä, mihin halusit.

Voit myös yrittää poistaa matkustajia bussista. Joudut nousemaan tuoliltasi ja menemään bussin perälle. Vaikka onnistuisitkin heittämään jonkun matkustajan ulos, se odottaa seuraavalla pysäkillä, ja hyppää takaisin kyytiin. Mikä pahinta, kun kamppailet matkustajien kanssa bussin perällä, matkasi ei etene. Bussi seisoo paikallaan.

Voit myös yrittää neuvotella matkustajien kanssa sopimuksen: lupaat ajaa sinne minne ne haluavat, jos he puolestaan lupaavat olla hiljaa. Niinpä saatat kääntyä vasemmalle, kun GPS (arvosi) näyttäisikin oikealle. Matkustajat ovat tyytyväisiä. Oletko sinä? Matkustajat vaikenivat (ainakin hetkeksi), ja sinä käännyit pois tieltä, jolla halusit ajaa.

Jos suunta, jonka olet asettanut GPS:ään, on sinulle todella tärkeä, et voi käydä siitä kauppaa matkustajien kanssa. Matkustajilla, joihin aloit kiinnittää huomiosi, ei ole mitään tekemistä arvojesi kanssa! Parasta mitä voit tehdä, on pysyä ohjauspyörän takana, pitää suunta vakaasti kohti valitsemaasi ja ajaa eteenpäin.

Epämiellyttävät matkustajat ovat yhä mukana bussissa. Et saa niitä ulos. Välillä ne ovat rauhallisempia, mutta aika ajoin ne heräävät kunnolla ja huutelevat sinulle: ”Kukaan ei arvosta sinua, mitä järkeä sinun on edes yrittää!” ”Anna periksi ja luovuta!”.

Kysymys, jota elämäsi ja arvosi sinulta kysyy, kuuluu: oletko halukas ajamaan sitä tietä, josta välität ja kuljettamaan mukanasi kaikkia niitä matkustajia, joita bussiin astuu, olivatpa ne millaisia tahansa? Matkustajia et voi kontrolloida, mutta siitä, mihin bussi kulkee, päätät sinä.”

Tekstin näppäilin Arto Pietikäisen kirjasta Joustava Mieli, alaotsikolla ”Vapaudu stressin, uupumuksen ja masennuksen ylivallasta”. Siitä oli vuonna 2009 otettu jo 23 painosta. Kirja käsittelee HOTtia, hyväksymis- ja omistautumisterapiaa ja tarjoaa siihen liittyen konkreettisia työkaluja. Näin Pietikäinen kuvaa menetelmää kirjansa johdannossa: ”Hyväksymis- ja omistautumisterapia kuuluu kolmannen aallon käyttäytymisterapiamuotoihin. Se haastaa perinteiset muutosstrategiat ja tarjoaa paljon uusia menetelmiä psyykkisen hyvinvoinnin tukemiseen. Uusista näkökulmista huolimatta se pohjaa tukevasti käyttäytymisterapian perinteeseen, jota yhdistää vankka teoriapohja ja tutkimusperinne. Menetelmät ovat osoittautuneet toimiviksi lukuisissa tutkimuksissa. Steven C. Hayes on yksi suuntauksen pääkehittäjä. Hänen teoksensa Vapaudu mielesi vallasta ja ala elää ilmestyi suomeksi syksyllä 2008.”

Yllä oleva bussivertaus on käsittääkseni kirjasta ”The mindfulness & acceptance workbook for anxiety”, jonka on kirjoittanut J.P. Forsyth sekä G.H. Eifert. Mainittakoon nyt rehellisyyden nimissä tämäkin. Hyvä näköjään kiertää.

S.

Posliinikoiran ostaja

Valvoin yöllä ja muotoilin mielessäni lauseita kaikista niistä asioista, joista voisi blogiin kirjoittaa. Puolustin ja nostin esiin epäkohtia ja todistin monta asiaa vääräksi. Tulipahan valvottua. Maailma ei tullut valmiiksi. Aamupäivällä istuin kahden naisen kanssa puhumassa näistä teemoista. Nämä ihanat ystävälliset naiset olivat sitä mieltä, että kaikkea ei voi kirjoittaa julkisesti nähtäväksi. En ole vieläkään varma, ovatko he oikeassa vai väärässä. Äiti laittoi viestin ja sanoi ajatelleensa minua koko aamun. En halua, että äiti ajattelee minua blogitekstin vuoksi koko aamun. Tätä täytyy nyt miettiä.

Tykkään kuvallisesta viestinnästä aivan valtavasti juuri siksi, että se on aukkoista jättää tilaa tulkinnalle. Sanallinen viestintä on sikäli hankala viestinnän muoto, että oletamme merkitysten olevan vakioita, kaikille ikään kuin samoja. Tosiasiassa jokainen tulkitsee niitäkin viestejä omasta kokemusmaailmastaan käsin ja tulkinnat saattavat olla hyvinkin erilaisia. Törmään aina uudestaan siihen harhaisuuteeni, että uskon kaikkien maailman ihmisten ajatusten olevan suunnilleen samanlaisia kuin omani, pienin variaatioin. Se on mitä suurin harha. Suurin osa ihmisistä lähestyykin tätä elämää aivan täysin toisesta tulokulmasta. Me ihmiset olemme kuitenkin tuomittuja käyttämään jonkunlaista kielellistä järjestelmää kommunikoidessamme. Sanoja sitten käytetään, vaikka vajaavaista se on. No tiedän, että se on pieni osa viestinnästä vain. Sillä on kuitenkin aika erityislaatuinen asema vaikkapa tieteessä ainoana oikean tiedon tuottamisen muotona.

Kirjoittaminen on tästä verbaalisen viestinnän vajavuudesta huolimatta oiva keino tuottaa todellisuutta. Blogi on oma maailmani, sinne voin kirjoittaa ja julkaista omassa genressäni. Joku saattaa ehkä joskus lukea ja ottaa yhteyttä, että joku kolahti. Kaikki vapaus olla tykkäämättä.

Aamuyöllä, kun tavalliset ihmiset nukkuivat ja kun sain kirjoitettua blogitekstit herkän ihmisen suhteesta äijyyteen, menestysoppien harhoista ja länsimaisesta aikakäsityksestä jossa aika on rahaa, muotoilin lopulta kauniin kirjoituksen lapsistani. En minä sinä osaa tähän enää tuottaa, siellä se on jo jossain muussa todellisuudessa. Tämä on toinen juttu.

Aamuyön kähmeessä menin keskimmäiseni sänkyyn nukkumaan. Mahduin, kun työnsin häntä vähän seinäänpäin. Hän on ihana. Hän on oppinut tykkäämään läheisyydestä. Ennen häntä ei saanut halata, mutta nykyään hän haluaa aamuhalin, kouluunlähtöhalin, iltahalin ja kaikki muut halit. Rutistan häntä ja hän on kuin nallekarhu. Hän osti minulle omalla eurollaan kirpputorilta posliinikoiran. Hän tuottaa koko ajan äidin ilahdutuslappuja: järjestää äidille tarkoitetun aarteenetsinnän (Mene eteiseen, sieltä löydät aarteen. -> Sinä olet aarre.), taiteilee ”äiti on minulle rakas”-sydäntaulun, huomoi, lahjoo, kehuu. Kun hän voi hyvin, hän on ympäristössään valontuoja. Jos hän kokee, että hän ei mahdu olemaan, valo sammuu, eikä hän jaksa huomioida muita. Tässä asiassa koen samuutta hänen kanssaan. Kunpa hän mahtuisi aina olemaan. Haluaisin siloittaa hänen tiensä, valita maailman parhaat opettajat ja aikuiset ja ihmiset ympärille.

En onnistunut nukkumaan sielläkään keskimmäisen vieressä. Pyörin ja valvoin enkä mahtunut. Hänen sängyssään oli varmaan kiviä. Niitä on siellä useimmiten. Jos ei kiviä, niin kuivuneita porkkanankantoja, legoja ja ulkoa tuotuja keppejä. Palasin omaan sänkyyni. Oli sellainen yö. Kaikenlaista tapahtui.

Puusuru

Meillä oli hevoskastanja. Mieheni antoi sen vanhimmalle pojalleni ”omaksi puuksi”: Poika rakasti  puutaan. Hän kiipeili sen oksilla, rakensi itselleen istumapaikkoja lehvästön suojiin. Puu oli tuuhea ja siinä oli pitkiä oksia. Myös pikkuveli rakasti puun oksilla kiipeämistä. Hän piti erityisesti siitä yhdestä oksasta, jota pitkin pääsi autotallin katolle. Puu olikin kuin kiipeämiseen tarkoitettu. Se kasvoi lapsia varten. Lapset esittelivät sen aina ensimmäiseksi vierailleen.

Hevoskastanja on vähän haastava puu pihassa. Se kasvaa niin paljon joka vuosi. Hevoskastanja otti tilaa itselleen ja satavuotias omenapuu sen vierellä alkoi kokea oloaan tukalaksi. Autoimme omenapuuta karsimalla hevoskastanjaa omenapuun puolelta. Meidän aitanaapurimme halusi leikata hevoskastanjaamme. Hän puhui asiasta tämän tästä. Naapurimme on lapseton pariskunta, joille viilattu piha tuntuu olevan tärkeä asia. Heidän elämänsä on kovin erilaista kuin meidän. Meillä on sen näköistä, että täällä asuu lapsiperhe. Alkukesästä naapuri rakensi korkean umpinaisen aidan rajallemme.

Elokuussa naapuri sanoi, että nyt tulee puutarhuri muotoilemaan heidän tonttinsa puita. Saako samalla muotoilla hevoskastanjaakin. Kerroimme, että olemme lähdössä kotoa pois, mutta puuta saa muotoilla siten, että suojaavuus säilyy. Sanoimme, että saa ottaa hienovaraisesti latvustosta.

Kotiin palaajiia odotti karu yllätys. Puusta oli leikattu kaikki lehtevät oksat. Kaikki pitkät kiipeilyoksat oli leikattu myös. Oli jätetty jäljelle vain runko ja pari ylöspäin osoittavaa oksaa.

 .

.

.

.

Kuinka paljon ja kuinka kauan asiaa voi surra? Tästä tapahtumasta on jo aikaa. Aluksi kuristi viikon verran kurkkua jokainen hereilläolon hetki. Nykyään ajattelen jo muutakin. Lastenkin elämässä on muita asioita jo. Mutta yhä välillä puu tulee puheeksi ja se itkettää. Vanhimman lapsen sydämessä on kolo.

Ihmiset. Älkää tulko meille sanomaan että kyllä se kasvaa ja siitä tulee vielä kaunis. Kiipeilijät kasvavat nopeammin kuin uudet kiipeilyoksat. Samat oksat eivät kasva takaisin. Älkää tulko sanomaan että oikeastiko surette noin paljon puuta, siis puuta. Kyllä, suremme. Ja vielä enemmänkin. Älkääkä sanoko, että sehän on hyvä kun lapset oppivat luopumista. Älkääkä sanoko opettavaisesti, että ensi kerralla on parempi leikata niin, että molemmat on paikalla. Älkää sanoko, että puut nyt tuntuvat olevan ne riidanaiheet naapurien välillä. Älkää sanoko sitäkään, että maailmassa on moni asia hullumminkin. Jos tuntuu, että ymmärrystä ei riitä, älkää sanoko mitään.

.

.

Siitä tuli surupuu.